Donna Tarttin yli 600-sivuinen tiiliskivi jäi vuosiksi kesken noin sivun 70 kohdalla, mutta nyt sain luettua sen loppuun. Samanlainen ilmiö näyttää toistuneen kirjan kohdalla monien muidenkin lukijoiden kohdalla. Googlettamalla selviää nopeasti, että romaani on ollut pettymys. Tarttin ensimmäinen romaanihan oli 1992 ilmestynyt, juhlittu Jumalat juhlivat öisin, jota tämä kirjoitti 9 vuotta. Tämä toinen romaani ilmestyi 10 vuotta esikoisen jälkeen, mutta sen loistokkuuteen se ei valitettavasti pääse. Vaikka itsekin luin Jumalat (eli Secret Historyn) viitisentoista vuotta sitten, ei Pieni ystävä yllä millään tasolla sen jättämään vaikutukseen.
Kerronta on toki sujuvaa -muttei loistokasta kuten Jumalissa - mutta tapahtumia vähän. Vaikken ole aina maailman tarkkaavaisin lukija, minulle selvisi vasta noin sivun 220 kohdalla, että päähenkilön, 12-vuotiaan Harrietin paras ystävä - nimeltään Hely - onkin poika eikä tyttö, jona olin tätä siihen asti pitänyt. Englanninkielessä tällaista epätietoisuutta ei tietenkään pääse syntymään, mutta kirjan henkilöt ovat kumman ohuita ja motivoimattomia tällaiseen vähätapahtumaiseen tiiliskiviromaaniin.
On epätyydyttävää, että kun kyseessä on tiiliskivikirja murhamysteeristä, sen juonen voisi selittää parilla lauseella. Loppua kohti juoni muuttuu jonkinlaiseksi vähätapahtumaiseksi neitietsivä-tarinaksi. Lukija ei voi paljoa samaistua 12-vuotiaaseen Harrietiin tai "vastapuolella" olevaan valkoiseen roskaväkiperheeseen, joka kokkailee amfetamiinia mökissään ja sekoilee huumehöyryissään. (Myös yllä mainitsemani Helyn sukupuoli on aika yhdentekevä, vaikka esiteini-ikäisestä etsiväparista olisi saanut herkullisia aineksia kirjaan). Lopun kohtaaminenkin on epätyydyttävä, vaikka siinä on vähän yritystä yllättää lukija. Tokihan kirjan lukee ja varsinkin suurempina annoksina se onnistuu imaisemaan sisäänsä, mutta kokonaisuutena se on tosiaan pettymys.
3 kommenttia:
Luin kyseisen teoksen loppuun juuri eilen ja arvostelusi vastaa omaa mielipidettäni. Kirja oli puhtaasti pettymys. On melkoinen saavutus, että joku pystyy kirjoittamaan 600 sivua siitä, miten jollekin ei tapahdu yhtään mitään.
Tarinan alku on todella vetävä. Jaksoin monta sataa sivua odottaa (turhaan), että vihdoinkin alettaisiin kirjoittaa siitä, mitä luulin kirjan käsittelevän, eli Harrietin kauan sitten murhatun veljen arvoitusta. Tarinan loppuun mennessä murhaa oltiin käsitelty tuskin nimeksikään. En ymmärtänyt, mitä merkitystä Ratliffien kriminaaliveljeksillä oli tarinassa. Heidät olisi voinut poistaa siitä kevyesti ilman, että juoni olisi muuttunut piiruakaan.
Poikatyttö Harrietin asettaminen päähenkilöksi oli kirjailijalta epäonnistunut valinta. Tytön neuroottinen sisar Allison ja mieleltään järkkynyt äiti olivat paljon kiinnostavampia hahmoja, joista huokui kätkettyjä salaisuuksia. Nyt heidät oli latistettu pelkiksi hengettömiksi lavasteiksi, vaikka he tarjosivat moniverroin enemmän potentiaalia tarinan kertojahenkilöiksi. Heidän näkökulmastaan kerrottuna kirjasta olisi voinut syntyä toimiva Belva Plain -tyylinen perhedraama, mutta nyt se epäonnistui surkeasti yrityksessään olla jännityskertomus.
Edellisessä kommentissa on hyvin tiivistetty omatkin ajatukseni: miten voidaan kirjoittaa 620 sivua siitä, "miten jollekin ei tapahdu yhtään mitään".
Ratliffit eivät liittyneet tarinaan muuten, kuin lopussa ilmoitettiin hatara yhtymäkohta siihen, että poikien isä oli ollut Koettelemus-talolla töissä ja että Danny oli ollut Robinin ystävä. Mutta olin ihan oikeasti olettanut, että tottahan tässä nyt selvitellään Robinin murhaa ja että se saadaan selville lopulta, vaikkapa että se on joku perheen suuri salaisuus - Charlotte oli juuri sopivan omituinen ja olisi aivan hyvin voinut paljastua murhaajaksi.
Kirjan alku suorastaan pursui (minun mielestäni ainakin) vihjeitä, jotka lupailivat suurta salaisuutta: miksi Allison ei muista mitään, miksi Harrietin muisti taas oli niin tarkka, miksi Robinin kuolemasta ei puhuttu mitään, mikä oli outo, toistuva välähdys kangasta tms. jota ainakin Allison ja Danny taisivat muistella lapsuudestaan. Mutta ei, ei mitään. Harrietin outo sairastelu ja "kohtaukset" kirjan lopussa eivät selittäneet mitään: odotin jo epäuskottavaa, mutta jännittävää paljastusta, että Robin on Harrietin mielikuvitusta ja "murha" paisunut pakkomielteeksi. Harrietin epilepsia oli kohtuullisen turha lisäys, kun ottaa huomioon, ettei se liittynyt mihinkään eikä näkynyt aiemmissa tapahtumissa.
Jumalat juhlivat öisin oli mainio teos, mutta tämä jätti kovin kylmäksi. Hienoa kuvausta ja yritystä tässäkin oli, mutta odotin Tarttin uutuudelta paljon, paljon enemmän.
Täysin eri mieltä kanssanne; PY on
mielestäni Donna Tarttin paras teos.
Erityinen, outo, hillitön ja pahaenteinen. Ja kyllä siinä tapahtuu, hyvänen aika. JJÖ oli valtava joka tavalla, mutta kovin erilainen. Onneksi. Tarttilla on taito kertoa tarinoita ja hän onnistuu luomaan PY:ssä kokonaisen uuden maailman ja ilmapiirin. Tikli on vielä kesken, onneksi monta sataa ihanaa sivua edessä.
Lähetä kommentti