Kansalliseepoksen toinen osa keskittyy sisällissodan tapahtumiin, ja vaikka kaikki trilogian osat ovat hämmästyttävän samankokoisia sivumäärältään, tämä osa kattaa ajallisesti lyhyimmän jakson. Kun osat yksi ja kolme kattavat vuosikymmeniä, kakkososan aikajana rajoittuu muutamaan vuoteen.
Toinen osa tuntuu käyvän aluksi jopa tyhjäkäynnillä, kun sisällissotaan johtavia tapahtumia pohjustetaan perusteellisesti. Itse sotatapahtumia - jotka sijoittuvat koko trilogian keskipisteeseen - kuvataan lyhyemmin kuin Pentinkulman tapahtumia ja punaista terroria sodan aikana tai valkoista terroria sodan jälkeen. Vaikka punaisten hallitsemassa Pentinkulmassa tapahtuukin muutamien alusta alkaen mukana olleiden sivuhenkilöiden, erityisesti Paronin ja Töyryn isännän murhat punaisten toimesta, eivät nämä tapahtumat ole kovinkaan "tasapainossa" valkoisten myöhemmin suorittaman murha-aallon kanssa. Ensinnäkin Linna on kuvannut Paronin ja Töyryn alusta alkaen epäedullisessa valossa. Toiseksi jo pelkkä punakaartilaisten ja muiden kirjan tapettujen henkilöhahmojen lukumäärä on huomattava; tuntuu, että valkoiset tappavat noin puolet kirjan henkilöistä ja suuren osan heistä vieläpä täysin syyttöminä.
Neljän vuoden takainen erinomainen eteläkorealainen elokuva Taegukgi osoitti, että veljessodan raakuus on yleismaailmallista. Monet Pohjantähden kohtaukset tulivat silloin mieleen, kun elokuvassa näytettiin, miten tavalliset korealaiset ilmiantoivat ja antoivat tappaa väärinajattelevia naapureitaan.
Kirjan vaikuttavimpia kohtauksia ovat naisten teloitukset vankileirillä ja isäntien kusitauolla käymä kaupankäynti renkiensä hengillä. Toisaalta jossain vaiheessa alkaa tuntua jopa epäuskottavalta, että punapäällikkö Akseli Koskela säilyy hengissä vankileiriltä, josta lähes kaikki muut viedään kuopalle teloitettaviksi. Romaanisarjan jatkon kannaltahan tämä oli tietenkin välttämätöntä.
1 kommentti:
Täällä Pohjantähden Alla nauttii taiteilijan vapaudesta tulkita sisällisotaa jossain määrin todellisuudesta poiketen. Eihän Tuulen Viemääkään ollut puhtaasti faktinen dokumentti Amerikan sisällissodasta.
Olihan se toki niin, että valkoisten teloitusosastojen edessä kaatui moninkertaisesti enemmän väkeä kun punaisten teloittajien edessä. Valkoinen puoli sodassa oli kaikilla mittareilla vahvempi ja tulivoimaisempi. He olivat myös kurinalaisempia ja organisoidumpia kun punaiset.
Varsinaisen sodan loputtua jälkiselvitykset poikkesivat toisistaan paikkaunnittain. Helsingin seuduilla tappion kärsineiden punaisten tapaukset käsiteltiin kutakuinkin asianmukaisesti, kun vertaa mitä tapahtui sisä-Suomessa Tampereella ja Lahdessa.
Hämeessä valkoisten "kenguru-tuomioistuimissa" rikosten käsittely oli kostonhimon ja vihan johdattelemaa, mikä johti kamaliin ylilyönteihin ja siihen että myös moni syytön päätyi montun reunalle konekiväärin eteen. Teloitustuomion saattoi saada pelkästään siitä että oli istunut työväen yhdistyksen kokouksissa.
Mutta Suomen sisällissota ei loppujen lopuksi ollut mitenkään erityisen raaka ja verinen jos sitä verrataan vaikkapa samoihin aikoihin käytyyn Venäjän sisällissotaan joka kesti vuosia pidempään. Venäjällä Leninin johtaman bolshevikki-hallinnon saavuttama voitto johti laajamittaiin luokkapuhdistuksiin joissa ruuti savusi ja joet muuttuivat verestä punaisiksi Puna-armeijan ja Tsekan kuolemanpartioiden paukuattaessa tappion kärsienitä kreivejä ja kreivittäriä ja muita porvarisluokkaan lukeutuneita hengiltä. Venäjän punaholokausti toteutettiin stahanovilaisella työnteon tahdilla kuin kyseessä olisi mikä tahansa työ tehtaassa tai savottatyömaalla.
Puhtaalla järjellä ajatellen, punaisten tappio Suomessa 1918 oli ehdottomasti hyvä asia. On karmivaa ajatellakin että lopputulos olisi ollut toinen. Se olisi merkinnyt mitä suurimmalla todennäköisyydellä Suomen liittymistä Neuvosto-Venäjään mikä olisi sisältänyt pakkoväestön-siirtoja, keskitysleirejä, kansanmurhaa ja pitkää pimeää aikaa kommunismin ikeessä.
Lähetä kommentti