Waltarin syntymästä tuli kuluneeksi eilen 100 vuotta. Johannes Angelos on Waltarin historiallisia romaaneja, joista olen aina pitänyt paljon. Se on kuitenkin erilainen kuin Sinuhe, Turms tai vaikka Mikael-kirjat, koska se keskittyy yhden vuoden tapahtumiin ja vain yhteen paikkaan. Angelos kertoo Konstantinopolin piirityksestä 1453, jolloin Bysantti kukistui islamin vallan alle ja kaupungista tuli se mitä se on tänäkin päivänä. Se on myös muista poiketen päiväkirjamuotoinen.Kyseessä on siis kahden - tai oikeastaan kolmen - uskonno verinen yhteentörmäys. Latinalaiset ja kreikkalaiset kun ovat riidoissa kahden sanan takia: ".. ja pojasta". Tämä erimielisyys johtaa Konstantinopolin kukistumiseen. Waltari aloittaa kirjansa in medias res suurempia selittelemättä, toisin kuin muut historialliset epookkinsa, jotka alkavat usemmiten kertoja-päähenkilön synnystä ja lapsuudesta. Syy tähän erikoisuuteen voi olla se, että Waltari kirjoitti erillisen kirjan päähenkilönsä nuoruudesta. Nuori Johannes ilmestyi vasta postuumisti 1981, eikä tekijä ollut ollut siihen tyytyväinen ja halunnut julkaista sitä. Kirja valottanee paitsi Johanneksen nuoruutta, myös niitä tapahtumia, jotka johtivat kohtalokkaaseen - ja naurettavalta näyttävään - riitaan. En ole muistaakseni lukenut sitä.
Angeloksessa on myös paljon tuttua historiallisten romaanien Waltaria. Tavallaanhan hän kirjoitti Sinuhea uudestaan monissa rommaneissaan. Näihin tuttuuksiin kuuluvat uskonto, kaiken perimäinen turhuus ja etenkin humoristinen sidekick, päähenkilön uskottu palvelija aitoon Cervantes-tyyliin. Kaptah on tässäkin romaanissa mukana, ja kuten aina, tämä palvelija on realisti, joka pelastuu mistä tahansa katastrofista ja vain ylenee niiden ansiosta.
Angelos on kuitenkin mielestäni heikoin Waltarin historiallisista romaaneista juuri siksi, että se keskittyy yhteen tapahtumaan. Kun Sinuhe, Turms ja jotkut muut ovat parhaimmillaan fantastisia sanan molemmissa merkityksissä, Angelos on turhan "tiukka" paketti. Lukija myös arvaa satavarmasti, että päähenkilö selviytyy, kun turkkilaiset valtaavat kaupungin. Asia on vähän samaa luokkaa kuin Tex Willerin "luoti vain hipaisi ohimonia" -rutiini.
Tietynlainen pettymys on myös romaanin rakkauskertomus, joka tuntuu teennäiseltä paradoksaalisesti siksi, että se on kirjan tärkeimpiä teemoja. Jotenkin näin intensiivisesti kuvattu rakastuminen - johon totta kai liittyy myös valtapolitiikkaa - tuntuisi kuuluvan vaikkapa Waltarin nuoruuden aikalaisromaaneihin kuin historialliseen käännekohtaan.
Kirjan viimeinen lause on upea. Sen voisi nostaa klassikoksi. Kun Johannes on jo kuollut - turhamaisen ylpeitensä tähden - ja hänen sidekickinsä kirjoittaa viimeisen luvun, kaupungin valloittanut sulttaani aloittaa hallinnon jälleenrakennuksen palkkaamalla entisiin töihin virkamiehiä ja oppineistoa. Yksi ryhmä on kuitenkin poikkeus: "filosofeja hän ei armahtanut".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti