Tämä kirja selittää useita asioita, jotka tsekkiläisessä yhteiskunnassa alkavat vaivata lyhyen oleskelun jälkeen. Miksi on ookoo haista törkeästi hielle julkisilla paikoilla? Miksi kaupungin miehet luovat lunta shortseissa? Miksi koirat ovat tervetulleita niin taidenäyttelyihin kuin elokuviinkin? Miksi tsekit vihaavat Milan Kunderaa? Luonnollisestikaan kukaan tsekkiläinen ei voisi kirjoittaa tällaista kirjaa (ja miten voisi vastaavasti suomalainenkaan - kekkoslovakiasta?). Norjalainen journalisti Englund kirjoitti kirjan asuttuaan kymmenen vuotta maassa. Se kattaa aakkosellisesti Tsekkiin liittyvät tärkeät erityisalueet akateemisista titteleistä (erään varapääministerin poliittinen ura loppui tämän käytettyä väärää titteliä) muuhun maailmaan - joka on niin usein kohdellut kaltoin tsekkejä. Luonnollisesti mukana ovat olut ("tsekkien leipää"), ruoka (joka on sellaista kuin se on, koska sitä syödään oluen kanssa), Vaclav Havel, sotamies Svejk (jota maan eliitti piti huonoimpana mahdollisena "perustsekin" mallina ja jonka kirjoittaja oli vieläpä anarkisti ja alkoholismin julkinen puolestapuhuja), julkiseen virtsaamiseen (taas olut), Valkoisen vuoren taisteluun, Jan Husiin (poltettiin roviolla sata vuotta ennen Lutheria) ja Prahan kevääseen (joka ei yrittänyt kaataa kommunismia). Defenestraatio on puolestaan vain tsekeille ominainen perinne heittää ikkunasta epämieluisat poliittiset vastustajat. Mukana on myös asioita, jotka tsekit itse haluaisivat varmasti jo unohtaa.
Selviää, että suomalaisilla ja tsekeillä on yhteistä tunnettujen asioiden (jälleen olut sekä tietenkin jääkiekko) lisäksi mökkihulluus, ryssän pelko, missikisat ja kyräily sekä kateus muita kansoja ja erityisesti naapureita kohtaan. Jos meillä halveksutaan pikkuisen Renny Harlinia (sehän tekee huonoja elokuvia eikä edes asu Suomessa!), niin tsekit ja Kundera ovat kehittäneet vihasuhteestaan taiteenlajin. Maan ensimmäinen presidentti Masaryk on puolestaan tsekeille samanlainen koskematon pyhimys kuin suomalaisille Mannerheim.
Kirjoittaja tekee joka välissä selväksi, ettei 40 vuoden kommunistihallinnossa ollut kerta kaikkiaan mitään hyvää. Kommunismin aikana tsekit joutuivat tekemään vaikeita valintoja. Ääripäissä olivat Vaclav Havelin kaltaiset idealistit, jotka uhrasivat uransa, vapautensa ja joskus terveytensä tai sukunsakin, toisessa päässä puoluepomot ja ilmiantajat. Välissä olivat mukautujat, jotka joivat maailman halvinta olutta hospodoissa ja kyräilivät tuoppeihinsa. Samettivallankumouksen jälkeen monille oli kätevää unohtaa oma roolinsa vanhassa maailmassa, koska "ei eteenpäin voi ajaa lujaa jos katsoo koko ajan peruutuspeiliin." Näin totesi Vaclav Klaus, nykyinen presidentti ja poliittinen kiipijä sekä populisti vailla vertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti